maanantai 16. lokakuuta 2017

Äänen merkityksestä



Kävin lääkärissä, koska kadotin ääneni viime viikolla. Dignoosina oli kurkunpääntulehdus ja määräyksenä pitää suu kiinni loppuviikon ajan. Eihän se kokonaan onnistu, mutta vähennän äänessäoloa, sen voin luvata.

Lääkäri varoitteli, että toistuvat äänenmenetykset kannattaa ottaa tosissaan, ellei tahdo edistää äänihuulten vammautumista ja siitä seuraavia operaatioita.


*

Äänen menettäminen tarkoittaa, että jouduin perumaan kolme luentoa tältä päivältä ja huomiselta, ja jo viime viikolla meni pari esiintymistä ohi. Harmittaa. Monesti oppimisen kannalta on tärkeää, että asiat saavat äänen, hahmon.

Ehkä äänenmenetys on hyvä muistutus siitä, että kannattaa ottaa huomioon omat heikot kohdat, jotka ovat usein kriittisessä yhteydessä vahvuuksiin. Näin ainakin minulla. Stressin ja virusten iskiessä äänihuulet ovat yleensä se kohta ruumistani, joka lamautuu ensimmäisenä.


*

Oikeus olla äänessä, samoin kuin oikeus ja mahdollisuus puhua ovat tärkeitä. Tässä kohden en voi olla ajattelematta: kun tilanne menee ahtaaksi, on hyvä ymmärtää, että äänensä voi jättää myös rauhaan. Joskus on hyvä olla hiljaa.


*

Pidän ääntä ja rytmiä erittäin merkityksekkäinä. Runo tai proosakappale elää rytminsä kannattelemana. En tiedä, ajattelevatko muut lukijat tai kirjoittajat näin. Ehkäpä, vaikka aina asia ei näy siinä mitä he ilmaisevat arvostavansa teksteissä.

Esimerkiksi runossa se, miten rytmi kehottaa lukijaa jatkamaan, on erittäin tärkeää.

Rytmille pitää antaa mahdollisuus, koska sen kuvio ei välttämättä ole selvillä vielä ensimmäisessä säkeessä tai ensimmäisellä rivillä. Vaaditan yleensä enemmän, jotta lukija käsittää mistä tekstissä on rytmisesti kyse.

Silti ensimmäinen säe, vaikka se yleensä vasta hakee ja alustaa rytmiä, on miltei tärkein, koska siitä lähdetään liikkeelle. Jälkikäteen aloituksesta on kyettävä havaitsemaan jäljet siitä, mikä tekstin liikkuma-alaksi asettuu ja mikä siinä on olennaista.


*

Runon rytmiikan vaikuttavuus tai siitä seuraavien päätelmien ja kokemusten ajattelu on yleensä kirjoittajalle vaikeaa. Varsinkin kirjoitushetkellä lopputulos - lukijaan nähden - on varsin epävarmasti ennakoitavissa.

Useimmiten ihmiset pitävät yksinkertaisesta ja selkeästä rytmistä, jonka voi tunnistaa intuitiivisesti tai joka ylipäätään on heille tuttu.

Kirjoittajalle yksinkertaisen rytmiikan valinta ei ole välttämättä yhtä houkuttelevaa. Usein kirjoittaja etsii tuttuihin kaavoihin omaa rytmitystään. On esimerkiksi mietittävä, mitä seurauksia on säkeen, fragmentin tai proosamuodon käytöllä. Kirjoittajan yleisö on myös tässä suhteessa usein toinen kuin aktuaalinen yleisö tai aikalaisyleisö.


*

Aivan samoin kuin äänestäjä miettii oman äänensä antamisen merkitystä, kirjoittaja joutuu miettimään rytminsä merkitystä. Onko tällä ja tuolla valinnalla merkitystä, millaisia ne ovat? Kirjoittaja ei kuitenkaan vain päätä antaa ääntään, vaan hän myös luo sen.

Äänestystuloksessa on yleisimmin merkitsevää se, kuinka paljon tietty ehdokas tai ehdotus kerää ääniä, kannatusta. Se, samoin kuin kirjoittaminen, alkaa kuitenkin aina yksilöiden valinnasta.

Kirjoittajan valinnoissa oman äänen antaminen on paljon epävarmempaa kuin äänestäjällä, ja todennäköisyys sille, että lopputulokseen eli tekstin vastaanottamiseen voi vaikuttaa, on pieni.

Varmaa kuitenkin on, että juuri ääni kannattelee merkityksiä.

Runo, jossa ääni ja tauot ja hiljaisuus soivat yhteen tai jossa muodostuu merkitseviä esteitä ja kuiluja, saattaa puhua niilläkin tasoilla, joita emme oikopäätä ymmärrä.


*


Ääni tekee merkitykset eläviksi. Ääni voi sammua. Äänen voi antaa levätä.

Ääni kulkee omia teitään ja resonoi siellä missä emme osaa ajatella.

Ääni on läsnäolon perusta. Myös kirjoitus voi olla ääntä ja läsnäoloa.










sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Taimenet nousevat



Tänään kotimme ohi virtaavassa purossa noin kuusikymmensenttinen taimenkaunotar seuranaan puolta pienempi uros. Viime viikojen sateet ovat saaneet ojat, niin kuin täällä puroja kutsutaan, juoksemaan, ja taimenet nousevat kutemaan niille kunnostetuille soraikoille. Jos voisin päättää, määräisin Vantaanjoen viideksi vuodeksi kalastuskieltoon ja samoin määräisin Helsingin edustalle verkkokiellon niille reiteille, joita pitkin taimenet liikkuvat kohti jokea. Olisi hienoa nähdä, millaisessa tilassa joki olisi, jos yhtäkään emokalaa ei häirittäisi tai pyydystettäisi.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Metsänpeitto




Kirjoitin Yliopisto-lehteen esseen tässä yksi päivä. Pyydettyjen kirjoitusten tekeminen on välillä hiukan hankalaa, mutta tulihan se sieltä, Metsänpeitto, olkaa hyvä!



torstai 12. lokakuuta 2017

Wild thoughts



Tässäpä annos kulttuurista omimista, josta tykkään, Rihanna!

Laulajattaren Barbados-tausta, palestiinalaissyntyinen dj Khaled, yhdysvaltalainen Bryson Tiller, hip hop -vaikutteet, latinojuttuja, napatanssia, kitarariffi sämplätty Santanan Maria Mariasta jne. Totta kai tämä on main streamia ja vetoaa myös muihin kuin musiikillisiin asioihin.

Rihanna on näyttämön tähti. Hän on tainnut omia eroottisten liikkeidensä lisäksi
myös hieman silikonia vartaloonsa vai onko ikä tehnyt tehtävänsä?

Kulttuuriperintöä, jonka äärellä voin unohtaa jopa typerät sanat.






Ruumiin rakastamisesta



Nykyisissä pop-sanoituksissa - siis rakkauslauluissa - lauletaan yhä useammin toisen ruumiin rakastamisesta. Ei enää toisen rakastamisesta. Oletteko huomanneet?

Persoona on kadonnut, ja toinen typistyy intohimojen ja halujen fyysiseksi kohteeksi niin kuin Ed Sheeranin kappaleessa "Shape of You", jossa toistetaan "I'm in love with your body."

Millainen ihmiskuva syntyy tässä valtavien passioiden ajassa, kun rakkauden kohteena on yhä useammin toisen ruumis? Miten toisen ruumista voi ylipäänsä rakastaa (ilman että rakastettaisiin toista persoonana)?

Ymmärrän, että toisen ruumiille voi tuottaa mielihyvää, mutta rakastaa?

Entä se perinteinen "Minä rakastan sinua"?

Ehkä siihen ei enää uskalleta, vaan todetaan:

"All I wanna do, is make love to you, I'll hold you tight, treat your body right"

Tai pyydetään, rohkaistaan: "Go, give love to your body"

Tärkeää on näköjään (toisen) ruumiin hetkellinen oikeinkohtelu.

Tällaistako rakkaus on virtuaalisessa maailmassa -- kokemus ruumiista on parasta mitä edes uskaltaa ajatella?



Tässäpä pari hittiä tästä uudesta rakkauden fenomenologiasta:


Martin Jensenin "All I Wanna Do" ja ZAYN'n ft. Sia "Dusk Till Dawn"

Rajoitettu rakkauden lupaus ja kohdentaminen tuntuu falskilta.
Ehkä rakastelu on sitten nykyisen rakkausymmärryksen status quo, "tila jossa".

Ei turhia lupauksia, ei vastuuta persoonasta.

Sian ääni on rakastettava, mutta minulle tällainen pieni melankolinen rakkauslaulu kuin Of Monsters and Menin Love Love Love toimii paremmin. Se nyt ei ainakaan harhauta mihinkään.






Tee valintasi, ihminen!



Kumpi on sinun valintasi: Indian Nacho original vai Pirkka tortillachips?
Micmac vai Keiteleen Nurmi-farkut? Unisieppari vai Beddit?

Etiikka velvoittaa, ihmisyys velvoittaa, kulttuurinen monimuotoisuus ei synny
itsestään, kulttuurinen omiminen on rasistinen rikos ja se on voitava sanoa ääneen,
myös Suomessa.*


*No niin, tämä on sitten viimeinen läppä tähän suuntaan, ellei muuhun synny aihetta.




Vapise, Chicago Blackhawks!













AI-OM-ME NOS-TAA JOUK-KO-KAN-TEEN KULT-TUU-RI-SES-TA APP-ROP-RI-AA-TI-OS-TA!

VA-PI-SE, CHI-CA-GO BLACK-HAWKS!

SKAVL (Suomen Kulttuurisen Appropriaation Valistuksen Liitto)

suosittaa Minnesota Wildia - sen logo ei riistä alkuperäiskansoja.

Päivittäiset syntini



Herra, tänäänkin lankesin ja harrastin kulttuurista omimista, Herra, tänäänkin juhlistin kolonialismin perinteitä: keitin kattilallisen perunoita ja päälle kunnon kahvit. Sipaistessani voita perunan päälle ja lorauttaessani tilkan maitoa kuppiin tunsin piston sisuksissani: perulaiset, kolumbialaiset, vasikkaparat. Herra, kurkkuani kuristi vielä, kun menin levolle. Unen rajamailla päähäni painettiin sama intiaanipäähine, jonka olin lapsuuteni suruttomuudessa asetellut vuoteeni viereen syntymäpäiväni iltana; minä kavahdin kaaripyssyä, jonka nuoliin olin liimaillut linnunhöyheniä ja otenahkaa -- mutta Herra, pelastuksekseni, nousi syvyydestä kuva: tähtäsin mäntyjen lomasta valkoista  miestä ja ammuin poskeen kipeän osuman; oi, kunpa olisin puhkaissut hänen silmänsä ja päästänyt hänet näkemästä kaikkea tätä pahuutta, jota maa on täynnä, vaikka se onkin sinun luomasi maa eikä sitä kukaan usko ja se on pelkkää appropriaatiota Palestiinasta.

Kulttuurisesta omimisesta ja aikamme mentaliteetista





Kolme sitaattia, joissa riittää miettimistä ja jatkopohdintoja. Saatan lisätä myöhemmin muutaman muunkin:


jope: "Koko kulttuurisen omimisen keskustelu (vaikka ymmärrämme kaikki perusteet) kertonee vain arvojen tyhjenemisestä relativismissa ja niiden väkinäisestä takaisin arvottamisesta. Yhtäkkiä on netti täynnä kulttuuri-, rasismi- ja sukupuolipoliiseja. Tuomiovalta on nyt jokaisella, joka osaa kirjoittaa twiitin.


Umpikuja on valmis, jos vaatteita ei saa "vaihtaa". Helsinkiin muuttaneet nuoret afrikkalaiset ja Lähi-idän nuoret miehet kulkisivat tuolla logiikalla Bronxista omituissa hiphoppari-vaatteissa, tossuissa ja lippiksissä eivätkä omissaan."


Jari: "Kulttuuriset leikit ovat [- -] sallittuja.

Musta mies saa pukeutua jussipaitaan ja fiilistellä itseään seinäjokelaisena keskellä Afrikkaa. Jos siitä hänelle jotain iloa ja elämän sisällystä on. Hän saa myös opiskella Etelä-Pohjanmaan murteen - jos siitä hänelle jotain iloa on.

Mikähän siinä on kun meidän aikamme on niin erottelukyvytön ja soosaava ja sotkeva?


Kulttuurisen omimisen käsitteen tahtoisin haastaa kulttuurisen maailmanperinnön käsitteellä.

Kaikki mitä ihminen kaikkina aikoina on tehnyt muodostaa siten kulttuurisen maailmanperinnön.

Globaaleihin ihmisoikeuksiin tulee kuulua oikeus tutustua tähän maailmanperintöön. Tutustua, tutkia, pelata roolipelejä, joihin niveltyy kulttuurinen maailmanperintö.

Ja maailmanperintö ei pysähdy. Se kehittyy ja muotoutuu kaiken aikaa eikä ole sementoitunut mihinkään. 


On kysymys en sano että jokamiehenoikeuksista vaan jokahenkilönoikeuksista samalla tavoin mustikoiden poimimistakaan ei voi kieltää."

Marjatta: "Se, että kirjailija ei saisi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään ja omanlaisistaan (kova selvittäminen ensin, ketä ne on!) on silkkaa sensuuria. Minusta fiktion kirjoittaja saa kirjoittaa minämuodossa vaikka kivenä tai kilpikonnana. Itse asiassa hänen pitää tehdä niin."




tiistai 10. lokakuuta 2017

Sulkahatusta sutina




En ota kantaa, mutta tähän on tultu: "Oli tarkoitus pilkata tätä onnetonta valintaa, joka päähineen käytössä tehtiin. Kulttuurista appropriaatiota pidetään kuitenkin yleisesti ihan rasismina, ja sellaista toimintaa halusin siinä pilkata", Hannula sanoo.

toimittajan typeryys? provokatiivisuus? rasistinen asenne? -> onneton päähineen valinta joka laukaisi reaktion ja tuomion -> kulttuurinen appropriaatio -> kannanoton paikka (twiitti x 6) -> yleisesti ihan rasismi -> tarkoitus pilkata -> erityisesti ihan rasismin pilkka -> yhteydenotot työnantajaan -> erottamisuskomukset -> yleisesti ihan viserryksen paikka -> kohu twitterissä -> kohu somessa -> kohu mediassa -> julkisesti välitetty empatia ja sympatia  -> sydämenkuvat -> vihakirveet -> sota- ja huoltojoukot -> leiriytyminen -> hs raportoi -> kohti seuraavia uhreja, kohti seuraavia "kohuja", kohti seuraavaa "keskustelua"

Otan sittenkin kantaa: Voihan vitulla päähän mitä porukkaa (aikuisia ihmisiä).

Mietitäänpä vaikka näin. Kuinka paljon sähköä kului tässä hässäkässä ja miljoonassa muussa vastaavassa? Kiittikö pikkuinen oksallaan visertävä lintu? Iloitsiko ilmakehä tästäkin aivopierusta? Paljonko maailma parani? Ja mitä ne inkkarit tästä hyötyivät, pelastettiinko heidät lopulta, kutistuiko aavikko?